sunnuntai 26. elokuuta 2012

Nuoruus - liian paljon liian varhain?


Nuoruus on ihmisen kehityksessä aika, joka sijoittuu lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Kehitysvaihe sisältää suuria muutoksia, minkä vuoksi nuori kohtaa fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia kasvun haasteita. Nuoruuden alkaminen liitetään useasti murrosikään eli puberteettiin, jolloin nuoren elimistö saavuttaa sukukypsyyden. Fysiologisten muutosten lisäksi nuoren pitäisi irrottautua vanhemmistaan ja lapsuuden kodista sekä löytää paikkansa toisten nuorten keskuudessa. Identiteetin muodostaminen on Eriksonin (1968) kehityspsykologian klassisen teorian mukaan nuoruusiän keskeinen tehtävä.

Nuoruusikä jaetaan varhais-, keski- ja myöhäisnuoruuteen. Varhais-nuoruudessa 11-14-vuotiaana nuoren täytyy luoda suhde omaan muuttuvaan kehoonsa. 15-18-vuotiaana eli keskinuoruudessa kehityshaasteina on tunnesuhteen muuttuminen vanhempiin ja erotyö lapsuuden vanhemmista. Nuoruuden loppuvaihe, myöhäisnuoruus, 19-25-vuotiaana on nuoren aikuisen persoonallisuuden eheytymisen ja yhteiskuntaan liittymisen aikaa.

Lapsista tulee nuoria eritahtisesti, koska he kypsyvät fyysisesti ja psyykkisesti yksilöllisesti. Monissa maissa on kuitenkin havaittu murrosiän alkamisen aikaistuneen yleisesti. Syitä löytyy useita, mutta kokonaiskuva ilmiöstä on lukuisista tutkimuksista huolimatta pirstaleinen. Todennäköisiä syitä lapsuuden lyhenemiselle ja murrosiän aikaistumiselle on lapsuusiän lihavuus ja ympäristökemikaalit. Eräiden tutkimusten mukaan ne lapset, jotka eivät asu biologisen isänsä kanssa, kypsyvät tavallista nopeammin. Tutkijat Suomessa, Tanskassa ja Belgiassa ovat tulleet siihen tulokseen, että murrosikä aikaistuu herkemmin silloin, kun lapsi elää taloudellisesti turvallisessa ympäristössä. Puberteetin aikaistuminen näyttää olevan yhteydessä elintasoon, mutta kysymys ei kuitenkaan ole mistään harmittomasta ilmiöstä, koska se altistaa nuoria mielenterveysongelmille ja lisää eräiden syöpäsairauksien riskiä.  

Nuori ikä ja kypsynyt keho aiheuttaa hämmennystä, koska psyykkinen kehitys jää fyysisistä muutoksista jälkeen. Ulkomuotonsa vuoksi nuorelta odotetaan aikuismaista käytöstä, mutta hän ei osaa vielä toimia kypsästi. Keskushermoston keskeneräisyydestä johtuva ailahtelevaisuus ja impulsiivisuus kuuluvat nuoruuteen. Tästä syystä nuori saattaa toimia ennalta arvaamattomasti ja katua käytöstään myöhemmin. Jari Sinkkonen (2010, 44) kiteyttää osuvasti, että aikuisten velvollisuus on suojella nuorta hänen omilta impulsseiltaan. Nuoren keskushermoston keskeneräisyys ei anna hänelle tarvittavia valmiuksia harkita tarpeeksi tekojensa seurauksia, varsinkaan kavereiden paineen alaisena. 

Aikuismainen ulkokuori saattaa hämätä myös nuorta itseään. Hän luulee olevansa henkisesti kypsempi kuin on, koska näyttää vanhemmalta, lähes aikuiselta. Hyvin tyypillinen tilanne on sellainen, jossa nuori haluaa enemmän vapautta, mistä hän on valmis ottamaan vastuuta. Sanomattakin on selvää, että nuoren ja vanhemman välille syntyy vääntöä tilanteissa, joissa aikuisen on rajoitettava nuoren vapautta ja suojeltava nuorta häneltä itseltään. 


Heidi Rouhiainen



LÄHTEET:

Jari Sinkkonen 2010: Nuoruusikä. WSOY

Tieteen kuvalehti 4/2011: Miksi murrosikä on aikaistunut? Lapsuus lyhenee 


maanantai 20. elokuuta 2012

Parisuhde on elämän yliopisto


Parisuhde on elämän yliopisto. Pääsykokeet voivat olla mittavat, onni ja autuus sisäänpääsystä ylitsevuotava, ponnistelujen määrä uuvuttava, onnistumiset riemastuttavia ja väsymys ajoittain näännyttävää. Opintovuosien kertymistä, vuosipäiviä, voi juhlistaa, vaikka valmiiksi ei tule koskaan. Jotkut droppaavat ja etsivät elämäänsä jotain muuta. Jotain uutta. Yksi asia on varma: mikään ei opeta itsestämme niin tehokkaasti kuin suhde toiseen ihmiseen.

Sigmund Freud on sanonut osuvasti: ”Emme ole koskaan niin haavoittuvia kuin rakastaessamme”.  Rakkaus toista ihmistä, puolisoa/seurustelukumppania, kohtaan luo aivan erityistä läheisyyttä kahden ihmisen välille. Parhaimmillaan läheisyys luo turvaa, hyvää oloa ja yhteenkuulumisen tunnetta. On sanottu, että hyvä parisuhde on kuin turvasatama, johon on hyvä palata elämän myrskyistä. Joskus tämä myrsky saapuu kuitenkin parisuhteeseen. Paatti keikkuu oikein kunnolla ja kyydistä putoaminen pelottaa. Mitä silloin tapahtuu? Onko aika erota?

Riitely on merkki siitä, että parin välinen yhteys on kadonnut. Seurauksena on usein hurjiakin valtataisteluita ja ivallisia riitoja. Se, miten rakas toinen on, unohtuu kokonaan. Kriisissä olevia pareja neuvotaan usein varaamaan aikaa suhteensa hoitamiseen ja keskustelemaan avoimesti. Hyviä ideoita, mutta ne ovat vain osa totuutta. Riita kertoo enemmän. Itkupotkuraivokiukkukohtaus on itse asiassa protestia sitä vastaan, että tunneyhteys parin välillä on kadonnut. Tämä ahdistaa molempia, mikä saa volyymitason suhteessa nousemaan. Tai vaihtoehtoisesti ollaan hiljaa ja pidetään mykkäkoulua. Kaiken taustalla piilee kysymykset siitä, voiko toiseen luottaa, onko hän saavutettavissa kun tarvitsen häntä, vastaako hän kun soitan, arvostaako hän, olenko tärkeä, tarvitseeko hän minua ja haluaako hän turvautua minuun? Kiukuttelu on kutsuhuuto puolisolle tunneyhteyden takaisin saamiseksi. Samalla yritämme voittaa voimallisia tunteita – vihaa, surua, loukkaantuneisuutta ja pelkoa.

Pelko toisen menettämisestä voi saada aikaan parisuhdepaniikin. Emme ole enää turvassa. Toiset selviytyvät pelosta helpommin. He tietävät, että kyseessä on vain ohimenevä jyrähdys ja luottavat, että asiat järjestyvät parhain päin. Pahimmillaan paniikki voi olla sietämätön tila, joka saa toimimaan muutamalla tavalla: Voi olla, että meistä tulee yhä vaativampia ja kiukkuisempia. Yritämme pakottaa puolison yhteyteen kanssamme. Tai sitten pakenemme hiljaisuuteen ja poissaoloon ja vääristyneesti suojelemme itseämme toisen kontaktilta. Näiden kahden toimintatavan viesti on kuitenkin sama: Huomaa minut! Nämä tavat ovat usein tiedostamattomia (ja pitkän matkaa mukana kulkeneita) ja pariskunnat käyttävät niitä toistuvasti, kumpikin omaansa. Samalla päädytään helposti negatiiviseen noidankehään. Usko ja toivo suhteen jatkumisesta alkaa hiipua. Voiko tilannetta pelastaa?

Hyvä alku on, että ymmärtää, mistä ristiriidoissa oikeastaan on kyse. Tausta-ajatushan on varsin kaunis: halu tulla rakastetuksi ja kaipuu toisen syliin. Tunneyhteyden katkeamisen voi oppia tunnistamaan. Itse olen oppinut kuulemaan sen pienenä "napsauksena". Usein olemme niin syvällä omissa ajatuksissamme ja kuvioissamme, ettemme osaa tunnistaa omia mörköjämme ja osaa siirtyä aaltopituudelle, jota vaaditaan toisen ihmisen kanssa. Puheen sävy saattaa olla vaativa pyytävän sijaan, mikä ruokkii enemmän etäisyyttä kuin sitä läheisyyttä, johon olemme pyrkimässä.

Omien tarpeiden tunnistaminen, hyväksyminen ja ääneen sanominen on sallittua ja kovin suositeltavaa. Niin on myös toisen kuunteleminen. Peiliin katsominen, itsensä havainnointi ja muutosten tekeminen omassa käyttäytymisessä ovat oppeja, joista on hyvä aloittaa. Kuinka monesti odotamme muutoksia toisen käyttäytymisessä ja osoitamme sormellamme: ”Tuossa se vika on, sinussa, korjaa se niin meistä tulee onnellisia”.  Onnen avaimet ovat kuitenkin omissa käsissämme.

Satu Lekola


Sue Johnson: Kunpa sinut tuntisin paremmin. Keskustelemalla tunnekeskeiseen parisuhteeseen.

maanantai 13. elokuuta 2012

Syömishäiriö ei katso ulkonäköä


Syli on sanana turvallinen. Siitä tulee mieleen lämpö ja hellyys. Makustelin syli-sanaa tullessani viime maaliskuussa työhaastatteluun Kaapelille. Kun pääsin sisälle ”toimistoon”, en voinut peittää ihastustani. Lämmintä valoa, värejä, kynttilän tuoksua, pehmeitä sohvia. Vaikka olin tulossa arvioitavaksi ja tentattavaksi, oloni oli turvallinen – tässä paikassa minut hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen.

Minulla ja kollegallani Uuralla on kunnia saada tavata työssämme Etelän-SYLIssä paljon erilaisia ihmisiä. Mahtavia, lahjakkaita, ihania naisia ja miehiä, nuoria ja vanhempia. Nämä tapaamamme ihmiset poikkeavat monin tavoin toisistaan, niin ulkoisesti kuin muiltakin ominaisuuksiltaan. He voivat olla työssäkäyviä tai opiskelijoita, sinkkuja, parisuhteessa olevia tai lasten vanhempia. He saattavat asua yksin, kaksin tai vielä vanhempien kanssa.

Jotkut asiat näitä ihmisiä kuitenkin yhdistävät. He ovat usein luonteeltaan herkkiä, pohdiskelevia, tunnollisia, myötätuntoisia ja tunteellisia. Jossain vaiheessa elämää näiden hienojen ihmisten elämään on tunkeutunut salakavala vihollinen, sairaus nimeltä syömishäiriö. Ehkä se on luikerrellut lähelle viattoman laihdutuskuurin seurauksena, ehkä kriisin kautta tai ehkä naamioituneena keinoksi hallita omia tunteita ja omaa, joskus kaoottiseltakin tuntuvaa elämää. Oli miten oli, tätä kutsumatonta vierasta ei ole helppoa häätää. Jossain vaiheessa se paljastaa todelliset kasvonsa ja paljastuu vakavaksi ja vakavasti otettavaksi sairaudeksi, jolla ihminen hitaasti tuhoaa itseään niin fyysisesti kuin tunnetasollakin. Sillä sellainen syömishäiriö on, kaikissa muodoissaan. Se ei ole ruoalla leikkimistä eikä siitä voi parantua sormia napsauttamalla. Syömishäiriötä sairastava tarvitsee tukea, apua ja hoitoa.

Kaikki meistä tarvitsevat joskus syliä, lämmintä, turvallista paikkaa, johon käpertyä. Me Etelän-SYLIssä toivomme, että voimme tarjota sellaisen paikan kaikille, jotka ovat kohdanneet syömishäiriön joko omassa elämässään tai seuranneet vierestä läheisen kamppailua sairauden kourissa. Meillä pystyt jakamaan kokemuksesi syömishäiriöstä sillä meillä toimivat ihmiset, niin vapaaehtoiset kuin me toiminnanohjaajatkin ymmärrämme, mistä on kyse. Meillä ei tuijoteta painoindeksejä, ei kiloja eikä diagnooseja. Jokainen tuntee itsensä parhaiten ja tietää, milloin tarvitsee tukea, neuvoja, apua ja ymmärrystä. 




Täällä toimistolla istuessa katselen joskus kadulla käveleviä ihmisiä ja mietin, mitä heidän ulkokuorensa kätkee sisälleen. Sillä jos jotain, niin sen olen oppinut, että paha olo – eikä syömishäiriö – välttämättä näy ulospäin. Ja hiljaa mielessäni toivon, että voisin muuttaa maailman ihan kokonaan. Niin, että kenenkään ei tarvitsisi yrittää olla muuta kuin vain on. Juuri omanlaisensa, oman kokoinen ja näköinen, kaikkine tunteineen ja epätäydellisyyksineen. Haluan päättää tämän kirjoituksen hienoon sitaattiin Leonard Cohenilta: ”There is a crack in everything, that’s how the light gets in”.

Mukavaa syksyä Kaapelin säröisten ikkunalasien takaa toivotellen,


Kaisu Lähteenmäki
toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry

Etelän-SYLI ry on yhdistys syömishäiriöön sairastuneille ja heidän läheisilleen. Tarjoamme monipuolista vertaistukea, toivoa paranemisesta sekä tietoa hoitopaikoista ja –muodoista.

maanantai 6. elokuuta 2012

Kun kauniista tuleekin rumaa

Ystäväni tytär kokeilee pukukopissa farkkuja tuskaillen etteivät ne oikein istu; peppu on kuulema iso, vatsa pömpöttää ja reidet liian paksut. Yritän vakuuttaa hänen olevan kaunis sopusuhtainen nuori nainen. Vastaukseksi saan "älä nyt viitti" katseen. Samalla viikolla työkaveri näyttää valkokankaalta tutun näyttelijättären kuvaa lehdessä; kurvikas nainen oli muuttunut rankan laihduttamisen ansiosta sairaanloisen laihaksi. Lehden seuraavalla aukeamalla photoshopatut mallit esittelevät kauden trendivaatteita. Tekee mieli huutaa ääneen, milloin kauniista on tullut rumaa?!!?

Mannerheimin Lastensuojeluliiton  selvityksen mukaan peräti 90% 15-18-vuotiaista tytöistä haluaisi olla laihempia. Prosentit saavat miettilääksi vaikka tiedän tyytymättömyyden omaan kehoon ja oman painon virheellisen hahmottamisen olevan tavallista nuoruusiässä. Toisin kuin tytöt, murrosikäiset pojat hahmottavat itsensä enemminkin ali- kuin ylipainoiseksi. Nuorten laihduttaminen on lisääntynyt siitäkin huolimatta, vaikka sen nähdään suoranaisesti jopa uhkaavan nuoren terveyttä ja hyvinvointia. Liian vähäinen energiansaanti voi aiheuttaa muun muassa pituuskasvun hidastumista, luuston heikkoutta, kuukautishäiriöitä, syömishäiriöitä tai vastustuskyvyn heikkenemistä. 

Rajanveto normaalin ja häiriintyneen syömisen välille ei ole aina yksiselitteistä ja helppoa. Yksittäinen laihdutusyritys tai hetkittäinen tyytymättömyys omaan ulkoiseen olemukseen ei ole vielä laskettavissa syömishäiriöksi. Virheellisesti ensimmäinen mielikuva syömishäiriöstä on usein sairaanloinen laihuus. Se on paljon muutakin, sillä vain pieni osa syömishäiriöitä sairastavista täyttävät lääketieteellisen aliravitsemuksen kriteerit - suurin osa on joko normaali- tai ylipainoisia. 

Syömishäiriön alkamisen tunnistaminen on usein vaikeaa, koska syömishäiriöön sairastuminen on pitkä prosessi. Kukaan ei sairastu yhdessä yössä. Sairastunut pyrkii salaamaan oireensa ja sairauden tunnistaminen tapahtuu usein vasta siinä vaiheessa, kun oireet alkavat haitata normaalia arkea. Keskeisintä on nuoren oma tahto parantua, mitä ilman hoito ei onnistu. Vahvan paranemistahdon tueksi tarvitaan läheisten tukea ja lähes aina ammattiapua. Syömishäiriöiden hoidon tulee olla monitasoista, jossa häiriintyneen syömiskäyttäytymisen hoito on yhtä tärkeää kuin sen taustalla olevien psyykkisten ongelmienkin.

Kaikessa ristiriitaisuudessaan häiriintynyt syömiskäyttäytyminen on sairastuneelle tärkeä selviytymis- tai ratkaisukeino, jolla välttää psyykkistä pahaa oloa, pelkoja ja tunnesolmuja, joita esimerkiksi erilaiset epävarmuutta tuovat elämäntilanteet, vaikeudet nuoruusiän kehityksessä tai traumaattiset kokemukset aiheuttavat. Syömishäiriö ei siis ole tietoisesti valittu toimintamalli, vaan kyse on nimenomaan sairaudesta, jota emme voi vain ottaa pois. Tilalle tarvitaan jotakin muuta - pelkkä tyhjä aukko ei riitä.


Katja Laamanen



LISÄÄ AIHEESTA:

Keski-Rahkonen, A; Charpentier, P; Viljanen, R (toim.). 2008. Olen juuri syönyt, läheiselläni on syömishäiriö. Duodecim.

Syömishäiriöliitto-SYLI ry