tiistai 30. lokakuuta 2012

Kyllä mä äänestäisin jos mulla ois varaa siihen



Viime sunnuntaina saimme jännittää kunnallisvaalien tuloksia - kuka menee läpi ja kuka tipahtaa. Poliittisten valtasuhteiden rinnalle keskustelun aiheeksi on noussut maanlaajuisesti alhainen äänestysprosentti. Tilannetta on luonnehdittu katastrofaaliseksi. Suomen suurimmaksi puolueeksi on jälleen kerran nimetty Nukkuvien puolue.

Aina äänestämättä jättäminen ei johdu laiskuudesta tai haluttomuudesta vaikuttaa päätöksentekoon tai että se olisi suora vastalause kunnallista peruspalvelukoneistoa kohtaan. Se voi olla myös taloudellinen valinta, mikäli et omista voimassa olevaa henkilöllisyystodistusta eikä sinulla ole varaa hankkia sellaista. Äänestämistä varten voi toki noutaa poliisilaitokselta maksutta väliaikaisen henkilökortin, mutta siihenkin tarvitaan kaksi passikuvaa. Tässä tapauksessa kertakäyttöisten passikuvien hankinta voi tarkoittaa valintaa syökö parina seuraavana päivänä vai käykö vaaliuurnalla antamassa äänensä.

Äänestämättä jättämisen taloudellinen perustelu ei ole vain (kukka)hatusta temmattu vaan se nousi vahvasti esille senioriryhmässä, jonka jäsenet edustavat sukupolvea, joka on ollut politiikassa mukana aatteen vuoksi ja edistääkseen yhteisiä tavoitteita. Samanlainen taloudellinen tilanne voi yhtä hyvin olla esimerkiksi pienituloisella opiskelijalla, työssäkäyvällä, perheellisellä tai yksin asuvalla keski-ikäisellä. Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana eriarvoisuus on laajentunut; tuloerot ovat kasvaneet ja köyhyys on lisääntynyt. Köyhyydellä ja suurilla tuloeroilla on kielteisiä vaikutuksia paitsi kansantalouden myös koko yhteiskunnan toimivuuteen. Yksilötasolla huomioitavaa on, että usein huono-osaisuus seuraa samoja ihmisiä läpi elämän ja se myös periytyy sukupolvelta toiselle.

Nuoret ovat avainasemassa, kun puhutaan köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentämisestä. Käytännössä heidän äänensä on kuuluttava päätöksenteossa aikaisempaa selkeämmin ja heidän osallistumistaan päätöksenteon eri tasoilla on vahvistettava. Nuorten osallisuuden ja osallistumisen tukeminen on erinomainen tapa edistää kehitystä ja rakentaa tulevaisuutta. Sillä hehän ovat tulevaisuus.

Katja Laamanen



Aiheeseen liittyen:

Irene Roivainen, Jari Heinonen, Satu Ylinen (2011):  Köyhä byrokratian rattaissa
Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisuja 64.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Omaan kehoon kohdistuva väkivalta on vaiettu ilmiö

Itsensä vahingoittaminen kauhistuttaa ihmisiä, koska teon väkivaltaisuus on luonnollisen itsesuojeluvaiston vastainen. Itsensä satuttaminen luokitellaan käyttäytymismalliksi, joka voi olla erilaisten mielenterveyshäiriöiden, kuten masennuksen tai ahdistuksen oire. Omaan kehoon kohdistuvien väkivaltaisten tekojen päämääränä ei ole halu kuolla. Kehon vahingoittaminen, esim. viiltelyn tai polttamisen muodossa, on keino selviytyä psyykkisestä tuskasta. Queenslandin yliopiston vuonna 2008 teettämän laajan haastatteluaineiston pohjalta näyttää siltä, että ilmiö on luultua yleisempää. Australian väestöstä 8 % on vahingoittanut itseään jossakin elämänsä vaiheessa. Yleisintä itsensä vahingoittaminen on teini-ikäisillä ja nuorilla aikuisilla. Australialaistutkijoiden mukaan uusi ryhmä itsensä vahingoittajissa ovat nuoret, joilla ei ole mielenterveysongelmia.  

Aivokuoren etuosa säätelee ja hillitsee tunne-elämää, poikkeavuudet sen toiminnassa voivat altistaa henkilöä itsensä vahingoittamiselle. Tutkijat arvelevat, että itsetuhoisen ihmisen aivot saattavat reagoida negatiivisiin tunteisiin ikään kuin hänen henkensä olisi uhattuna. Itsetuhoiset ihmiset kokevat luultavasti tunteet keskimääräistä voimakkaammin ja hallitsevat niitä myös keskimääräistä huonommin. Monet itseään vahingoittavat ihmiset hakevat kehoon kohdistuvasta väkivaltaisesta teosta jonkinlaista katkaisinta, jolla voisi kytkeä negatiiviset tunteet pois päältä. Eräs nuori kuvaili itsensä satuttamista seuraavasti: ”Tunnen oloni kevyemmäksi. Tuska helpottaa sen verran, että pärjään taas sen kanssa. Se on kuin fyysinen helpotuksen huokaus.

Traumaperäinen dissosiaatiohäiriö on yksi selittävä tekijä itsensä satuttamiselle. Dissosiaatiohäiriö turruttaa fyysisiä aistimuksia ja tunne-elämää, jonka seurauksena ihminen voi olla valmis äärimmäisiin tekoihin tunteakseen itsensä todelliseksi. Veren näkeminen on nuorelle konkreettinen keino palauttaa yhteys itseen ja tuntea itsensä eläväksi. Häiriöt varhaisessa kiintymyssuhteessa voivat myös altistaa nuoren itsetuhoisuudelle. Vanhemmilta saatu oikea-aikainen lohtu tarjoaa sisäisen mallin rauhoittumisen kyvylle. Tietoisuustaidot eivät aina siirry vanhemmalta lapselle, minkä vuoksi nuori voi psyykkisen hädän hetkellä hakea ratkaisua fyysisestä kivusta. ”Fyysinen kipu on helpompi sietää kuin henkinen.”

Dan Lubman Monashin yliopistosta uskoo, että itsensä vahingoittamiseen syntyy voimakas riippuvuus. Syvenevässä itsensä satuttamisessa vahingoittaminen aikaväli tihenee ja tavat raaistuvat. Nuori kuvaili riippuvuuttaan itsensä satuttamiseen: ”Minulle se on itselääkitystä. Se on kuin huumetta, mutta teho laskee vähitellen. Ennen kuin huomaankaan, koko keho on arpien peitossa.” Aivoissa luontaisena kivun lievittäjänä toimivat endorfiinit, jotka toimivat opiaattien tavoin. Endorfiinit eivät pelkästään vaimenna fyysistä kipua, ne myös vaikuttavat aivojen mielihyväkeskukseen, limbiseen järjestelmään. Itsensä vahingoittaminen saa elimistön tuottamaan endorfiinejä, jonka seurauksena fyysinen kipu lievittyy ja henkinen tuska turtuu. Ahdistuneisuus lievenee ja nuori saa olla hetken rauhassa, mutta selviytymiskeinona itsensä satuttaminen on huono vaihtoehto. Mitä enemmän siihen turvautuu, sitä vaikeampi on pärjätä ilman. Lisäksi krooninen itsetuhoisuus lisää tapaturmaisen kuoleman riskiä.

Kyky rauhoittua on tärkeämpi kuin koskaan, koska elämäntahti on nykyisin kiivas. Elinympäristömme on miellyttävä lyhyellä aikavälillä, mutta vahingollinen pidemmän päälle. Pysähtymiseen ja asioiden pohdiskeluun jää liian vähän aikaa. Nick Allen Melbournen yliopistosta tutkijaryhmineen todensi aivokuvantamalla meditaation myönteisen vaikutuksen itsetuhoisen koehenkilön Alisonin aivoissa. Ennen mindfulness harjoittelua aivosähkökäyrä osoitti, että Alisonin aivot reagoivat herkästi kielteisiin tunteisiin. Aivokuoren oikea etuosa toimi vasemmanpuoleista aivolohkoa vilkkaammin. Uusi mittaus kahden kuukauden mindfulness harjoittelun jälkeen osoitti aivopuoliskojen toiminnan tasapainottumisen. Oikean aivopuoliskon aktiivisuus oli vähentynyt, kun taas vasemman puolen toiminta oli lisääntynyt. Muutos oli yhdenmukainen Alisonin kokemusten kanssa. Hän tunsi, että kielteiset tunteet olivat vähentyneet ja myönteiset tunteet puolestaan lisääntyneet. Kahden kuukauden meditaatio synnytti uusia mielihyvän tunteita voimistavia yhteyksiä ja Alisonin tarve vahingoittaa itseään vähentyi. Tutkijat ilahtuivat tuloksesta, koska se osoittaa, että voimme vaikuttaa ajatteluumme. Allen uskoo myönteisyyden ja elämänhallintaitojen opettelujen vaalivan mielenterveyttä ja johtavan ihmisen sisältä lähtöisten positiivisten muutosten äärelle. 



Heidi Rouhiainen

Lähde: Kirjoitus perustuu Yle Teemalla 20.9.2012 esitettyyn Australialaiseen dokumenttiin ”Itsetuhoiset nuoret”

tiistai 16. lokakuuta 2012

Pelaamisen monet kasvot



Oletko kuullut 12- vuotiaasta norjalaisesta pojasta, joka pelasti pikkusiskonsa Word of Warcraft pelistä oppimillaan taidoilla? Parivaljakko oli matkalla kotiin ja päätti oikaista metsäpolun kautta. Polulla vastaan tuli hirvi, joka hyökkäsi sarvineen sisarusten kimppuun. Sisko juoksi pakoon ja hirvi lähti perään. Poika alkoi huutaa kiinnittääkseen hirven huomion ja kun sarvipää lähti jahtaamaan poikaa, tekeytyi hän kuolleeksi. Meni täydestä ja hirvi jolkotteli tiehensä. Kun pojalta kysyttiin, miten hän moisia taitoja osasi, kertoi hän, että oli oppinut pelin 30. kokemustasolta, miten kuollutta näytellään. Niin pelastui sisko kuin hän itsekin.

Peleistä ja pelaamisesta ollaan montaa mieltä. Usein pelejä syytetään niiden väkivaltaisuudesta ja aggressiivisuuden siirtymisestä tosielämään. Pohditaan, mikä on sopiva aika viettää koneen ääressä pelaten. On puhuttu terveyshaitoista, joita pelaaminen aiheuttaa. Vanhemmat, myös Nuorten Kriisipisteelle yhteyttä ottavat, ovat huolissaan siitä miten paljon heidän lapsensa pelaavat ja miten pelit heihin vaikuttavat. Pelaamisella on kuitenkin hyötynsä, jotka usein jäävät pimentoon.

Nuorella on usein käsitys, että vanhemmat eivät ymmärrä, mistä on kyse silloin kun hän pelaa. Vanhemmat ovat niitä jäkättäviä olioita oven raossa, jotka yrittävät vain rajoittaa kaikkea. Useat eri ikäiset nuoret ovat kertoneet Kriisipisteellä, että pelaaminen on heille hetki, jolloin voi päästää irti kaikesta. Saa hetken uppoutua johonkin aivan muuhun maailmaan kuin arkeen. Joskus se on myös keino unohtaa paha olo hetkeksi. Toisinaan pelit ovat se väylä, jolla tavataan uusia ihmisiä, jopa ystävystytään. Vanhempien saattaa olla vaikeaa ymmärtää tällaista virtuaaliystävyyttä, mikä saattaa taas nuorelle olla erittäin tärkeä suhde- tuki ja turva. Pelaaminen saattaa tuoda nuoren elämään myös yhteisön, johon kuuluminen on hänelle tärkeää. Ja koska nämä yhteisöt usein ylittävät myös maantieteelliset rajat, kehittyy samalla nuoren kielitaito ja tietämys vieraista kulttuureista karttuu. Monet myös kaavailevat pelien suunnittelusta itselleen ammattia.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos eli THL on julkaissut pelaamista käsittelevän tietopaketin, jossa pelaamisen psykologisiksi hyödyiksi katsotaan mahdollisuus kokeilla ja kehittää omaa identiteettiä sekä itsetunnon vahvistuminen onnistumiskokemusten kautta. Lisäksi myönteisiä piirteitä ovat esimerkiksi kyky tehdä nopeita päätöksiä, strateginen ajattelu ja motoristen taitojen kehittyminen.


Kolikon toinen puoli on ilmeisen erilainen. Pelaamisen haitoista kaikki ovat varmasti kuulleet useita uutisia. Pelin äärelle unohtuneilla elämä alkaa pyöriä pelin ympärillä. Tapahtuu eristymistä ja  riippuvuus peliin kasvaa. Ilmenee myös stressioireita, jopa masennuksen oireita. Tällöin tasapaino pelaamisen ja muun tekemisen välillä järkkyy. On kyse siitä, miten aikaa käyttää ja millaisia muita asioita kuin pelejä elämä pitää sisällään. Sulkeutuminen omaan huoneeseen tai asuntoon, pelien maailmaan uppoutuminen ja kaiken muun unohtaminen saattaa olla myös ”hoitokeino” ahdistusta vastaan. Lopulta kuitenkin olo on yhä kamalampi.

THL’n  julkaisu pelien hyödyistä ja haitoista valistaa hyvin pelien maailmassa sukkuloinnista. Se kehottaa huoltajia tarkkailemaan mieluummin sitä miten pelaaminen vaikuttaa muuhun elämään laadullisesti kuin miten paljon siihen kulutetaan aikaa. Vanhempia kannustetaan myös tekemään kotiläksynsä ja tutustumaan niihin peleihin, joista heidän nuorensa on kiinnostunut. Tämä auttaa huomattavasti keskusteluyhteyden avaamisessa ja vähentää niitä riitoja, joita usein syntyy koskien pelaamista.  Yhdessä pelaaminen voi olla yhdistävä kokemus sekä nuorelle että vanhemmalle. 

Lisää aiheesta voi lukea THL:n nettijulkaisusta: http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/268fdb96-abe2-4a3d-889a-9b2e3374fa87.


Satu Lekola

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Vanhempien tehtävä on olla huolissaan

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää, jonka avulla halutaan herättää keskustelua henkisen hyvinvoinnin edistämisestä, mielenterveyden ongelmien ehkäisemisestä ja hoidosta sekä mielenterveyspotilaiden ja omaisten asemasta maailmanlaajuisesti. Aihe koskettaa meitä kaikkia. Jokaisella meistä on oma erilainen kokemus siitä, mitä on hyvä mielenterveys ja miten sitä voidaan edistää. 

Mielenterveydestä puhuttaessa painopiste usein kääntyy sen ongelmiin, vaikka se on paljon muutakin mikä liittyy mielen ja ruumiin tasapainoon ja hyvinvointiin. Hyvään mielenterveyteen kuuluu myös taito puhua mieltä painavista asioista. On tavallista, että nuoret käsittelevät vanhempiaan kuin silkkihansikkain. Pitävät taidokkaasti yllä hyvän olon näytelmää, jossa jättävät kertomatta pahasta olostaan ja tukalista tunteistaan tai käärivät ne muunneltujen totuuksien lahjanauhaan. Eivät he tee sitä nuoruuden salamyhkäisyyttään vaan halusta suojella vanhempiaan, etteivät nämä vain huolestuisi tai alkaisi kyselemään liikoja.

Vanhemman huolella on olennainen rooli puututtaessa nuoren tilanteeseen. Puuttumisella tarkoitan niin tukea kuin kontrollia, kumpaakin oikeassa suhteessa. On tärkeää keskustella nuoren kanssa huolestuttavasta tilanteesta ja siitä nousevista tunteista. Jo se, että niille kaikille annetaan nimi helpottaa nuorta ja auttaa tilanteen normalisoimisessa. Luottamus, yhdessäolo, mukanaolon merkitys, jaettu vastuu ja kohdatuksi tuleminen - käsitteitä, jotka liittyvät puuttumiseen ja vanhemmuuden rooliin siinä. Tärkeitä asioita jo yksittäisinä, saatika yhdessä.

Joskus saamme Nuorten Kriisipisteen päivystykseen yhteydenottoja vanhemmilta, jotka haluaisivat kaikin tavoin pitää soiton tai käynnin salassa omalta nuoreltaan. Huomaamattaan he ottavat nuoren tavoin käyttöönsä silkkihansikkaat. Hyvää tarkoittaen, jotta nuori ei suuttuisi tai etteivät he näyttäisi hänelle omaa huoltaan. On tärkeää säilyttää luottamuksellinen suhde nuoreen eikä puhua tämän selän takana asioista kenties vaikeuttaen hänen tilannettaan. Luottamus ei kuitenkaan tarkoita salailua vaan avoimuutta asioiden äärellä.  Vanhemman näkökulmasta se on kykyä ottaa vastaan nuoren pahaa oloa ja sitä kautta edistää hänen mielenterveyttään. Tässä mielessä Sigmund Freudin määritelmä mielenterveydelle "kyky rakastaa ja kyky tehdä työtä” on osuva.

Katja Laamanen

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Yksinäisyyden monet kasvot

”Tääl on niin hyvä miettiä ja puhua, semmonen sydänystävä ku puuttuu”   

Kommentti, joka jäi ilmaan erään Nuorten Kriisipisteellä toteutuneen tapaamisen jäljiltä. Tätä ääneen ilmaistua ajatusta oli edeltänyt yksinäisyyteen, elämän merkityksettömyyteen, arjen tyhjyyteen ja seuran kaipuuseen liittyvien tuntemusten läpikäyntiä. Lisäksi siinä lomassa oli hahmottunut muita yksinäisyyden muotoja, myös niitä myönteisiksi ja väliaikaisiksi lukeutuvia. Yksinäisyyden kokemuksia kun on montaa sorttia, ihmisestä ja tilanteesta riippuen. 

Teemana yksinäisyyden kokemus ei ole helpoimmasta päästä jaettavaksi; kaikessa henkilökohtaisuudessaan se voi olla niin arka ja satuttava, että sitä on vaikea ilmaista muille. Suomalaisten nuorten keskuudessa yksinäisyyden kokemus on kuitenkin huolestuttavan yleistä; kansallisen nuorisotutkimuksen (2012) mukaan joka kolmas 15–19-vuotias suomalainen nuori kokee itsensä yksinäiseksi. Samalla kyseisestä ikäryhmästä 23 prosenttia on sitä mieltä, ettei heillä ole riittävästi ystäviä. 

Tutkimusten ja arjen kohtaamisten valossa yksinäisyyden eri muotojen yhdistävänä tekijänä on subjektiivinen kokemus; henkilökohtainen tuntemus siitä, miten itse kokee oman paikkansa ja suhteensa muihin ihmisiin. Toisinaan yksinäisyyden kokemus esiintyy vain tietyissä tilanteissa, kuten opiskeluympäristössä, mutta ei muualla. Yksinäisyys voi olla myös tilapäistä ja helpottaa ajan myötä elämäntilanteiden muuttuessa, kuten opiskelupaikan tai harrastuksen vaihtuessa. Toisaalta yksinäisyyden kokemus voi näyttäytyä myös mahdollisuutena, ja joillekin se on tietoinen valinta. Ongelmaksi yksinäisyys muodostuu liian pitkään jatkuessaan, ihmisen sitä itse tahtomatta.

Yksinäisyys pitkäaikaisena kokemuksena ja olotilana, jota ei ole toivottu ja haluttu, sisältää kielteiseksi koettuja tunnelaasteja. Se voi muodostua vangitsevaksi, elämistä kapeuttavaksi tilaksi. Kokemus yksinäisyydestä voi sisältää voimakasta surua, pettymystä, alakuloa; tunteita siitä, että on erilainen, jollakin tapaa riittämätön, huono, jopa merkityksetön. Siihen voi liittyä läheisten ihmissuhteiden puuttumista kokonaan tai kokemuksia siitä, että jää erilaisten verkostojen ulkopuolelle, ei tule kuulluksi eikä nähdyksi. Yksinäisyyttä voi kokea myös muiden keskellä, ja muiden sitä huomaamatta. Ympärillä olevista ihmisistä huolimatta voi kokea, että kukaan ei tunnu oikeasti läheiseltä, sellaiselta jonka kanssa pohtia asioita, jakaa arkea ja murheita. 

Nuorisotutkija ja dosentti Päivi Harinen (2008) on nostanut esiin, että epätoivotun sosiaalisen eristymisen muodon lisäksi yksinäisyys voi olla myönteinen kokemus. Esimerkiksi omaan asuntoon muuttaessa ja itsenäisesti ruokaostoksia tehdessä yksinäisyys voi toimia myönteisenä voimana, omaehtoisen pystyvyyden merkkinä. Yksinäisyyden olotila voi olla myös laatuajan viettämistä omien ajatusten ja valintojen parissa, ilman sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvää kohinaa ja kompromisseja. 

Yksinäisyyden kokemus on siis yksilöllinen ja monimuotoinen, ja näin suomalaisittain yleinen. Siksi lienee hyvä korostaa, että helpotuksen balsamia painavaan yksinäisyyden kokemukseen voi tarjota jokainen meistä – joskus yksi lause, pieni ele sitä tarvitsevalle voi tehdä ihmeitä. Tämä yksi voi löytyä yllättäen kulman takaa tai kauempaa, myös meiltä täältä Nuorten Kriisipisteeltä.

Näin lopuksi esitän kutsun lukijalle, juuri Sinulle; tule rohkeasti mukaan keskustelemaan tai kommentoimaan blogimme kirjoituksia, vaikka saman tien tai myöhemmin sinua koskettavan teeman parissa. Syysruskan tavoin kaikki sävyt ja värit ovat tervetulleita. Jaetaan kokemuksiamme, omaa ja yhteistä maailmaamme.

Liina Kahelin

Lisää aiheesta

 
Kansallinen nuorisotutkimus. 15/30 Research.

Harinen, Päivi (2008). Hyvä, paha yksinäisyys. Itsellisyys, yksinäisyys ja ystävyys myöhäisnuoruudessa. Teoksessa Autio, Minna, Eräranta, Kirsi & Myllyniemi, Sami (toim.). (2008) Polarisoituva nuoruus? Nuorten elinolot -vuosikirja 2008. Nuorisotutkimusverkosto. Nuorisoasiain neuvottelukunta. Sosiaali- jat erveysalantutkimus- ja kehittämiskeskus (Stakes).