tiistai 18. joulukuuta 2012

Jouluahdistus



Joulu tekee tuloaan ja jouluihmiset ottavat joulun riemuiten vastaan. Pian perheet kerääntyvät yhteen ja sukulaiset tapaavat toisiaan. Jouluisien ruokien, koristeiden ja musiikin tuomasta tunnelmasta nautitaan yhdessä rakkaiden kanssa. Joulukirkot täyttyvät ihmisistä, jotka haluavat hiljentyä joulun sanoman äärelle.

Joulu on monille ihmisille rauhoittumisen aikaa. Vanhastaan on tiedetty, että juhlapyhien vapaat saattavat tuottaa myös levottomuutta. Näitä levottomuuksia ehkäisemään säädettiin Ruotsin aikaisessa Suomessa joulurauha, joka alkoi jouluaatosta ja kesti yhteensä 20 päivän ajanjakson aina nuutinpäivään asti. Joulun aikana tehdyistä rikkomuksista annetut tuomiot olivat ankarampia kuin muulloin. Lakina joulurauha ei ole enää ollut voimassa 1889 jälkeen.

Joillekin ihmisille joulu on kutsumaton vieras, josta pitää vain selvitä vuosittain. Joulurauhasta ei ole tietoakaan, kun lapset odottavat pelon vallassa vanhempien lomanaikaisen päihteidenkäytön lisääntymisestä johtuvaa kaaosta. Toisille perheen ja sukulaisten tapaaminen on kaukana idyllisestä yhdessäolon tunnelmasta. Ilmapiiri on jännitteinen, kaikki odottavat perinteisen jouluriidan alkamista. Toisilla ei ole edes ketään, kenen kanssa riidellä. Yksinäisyys vain korostuu perhejuhlien aikaan.

Joulurauhan sijasta osa ihmisistä kärsii jouluahdistuksesta. Se hiipii mieleen hyvissä ajoin ennen joulua. Ihmiset alkavat hyväntahtoisesti kysellä toistensa joulusuunnitelmia. Jouluahdistuja kiemurtelee kysymyksen kuullessaan. Haluaako kysyjä oikeasti kuulla, miten ongelmat hyppäävät silmille joulun aikaan?

Haluan toivottaa kaikille Nuorten Kriisipisteen blogin lukijoille ja vierailijoille rauhallista joulua. Joulun yli sinnittelijät tarvitsevat lisäksi kärsivällisyyttä, joka voidaan ajatella kykynä kärsiä. Itseä voi kannustaa edellisten joulujen selviytymiskokemuksilla ja sillä tosiasialla, että seuraavaa joulua juhlitaan vasta vuoden kuluttua. 


Heidi Rouhiainen

maanantai 10. joulukuuta 2012

Ei itkeä saa, ei meluta saa?


"Ei itkeä saa, ei meluta saa, joku voi tulla ikkunan taa. Joulupukki matkaan jo käy. Nyt nimien kirjaan merkitään taas: tuhma vai kiltti, ajatelkaas! Joulupukki matkaan jo käy."
Tuttavani kertoi 8- vuotiaan tyttärensä tuskailusta joulun alla. Tytön oli vaikeaa pysyä kilttinä, koska olihan hän isosisko kahdelle rasittavalle sisarelleen. Vaati pitkää pinnaa ja valtavaa sisäistä ponnistelua, jotta hän sai pidettyä tunteensa kurissa. Taustalla piili pelko siitä, että jää ilman lahjoja, jos menettää malttinsa.
Roosa Meriläinen kirjoitti muutama viikko sitten Helsingin Sanomien kolumnissaan siitä, miten kovaäänisten ja tottelemattomien tyttöjen vanhempia tulisi onnitella. Onnitella, koska lapsi on päättäväinen sekä voimakastahtoinen ja sen vuoksi tulee pärjäämään elämässään hyvin. Kilttejä puolestaan voidaan helposti nujertaa. Kolumnia kommentoitiin ahkerasti. Hesarin "Matkat" kolumnipaikassa Riku Rantala kirjoitti pari viikkoa Meriläistä aikaisemmin, kuinka Suomi on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jossa lasten odotetaan käyttäytyvän ehdottoman maltillisesti julkisissa tiloissa. Rantala väitti, ettei missään maailmassa suhtauduta lapsiin niin vihamielisesti kuin Suomessa. Pitääkö siis olla aina kiltti ja hillitty? Ei itkeä saa; ei meluta saa?

Kukin meistä on omanlaisellaan temperamentilla varustettu. Meitä on mm. leppoisia, nauravaisia, helposti tulistuvia, päättämättömiä, riehaantuvia, rauhallisia, pohtijoita. Oppiminen ja kasvatus tuovat mukanaan oman osansa, joka vaikuttaa käyttäytymiseemme. Synnynnäinen temperamentti luo meille taipumuksen reagoida vaikkapa tunnemyrskyihin, nälkään tai kipuun. Oppiminen muuttaa temperamenttia ja tuo lisää selviytymiskeinoja. Kasvatus ja kulttuuri puolestaan määräävät sen, millaisia piirteitä saa tuoda esiin.

Olemme Kriisipisteen blogissa jo useamman kerran pohtineet tunteita ja niiden ilmaisua.Tunteiden tunnistamisella ja ilmaisemisella onkin valtava merkitys kunkin hyvinvoinnin kannalta. On tärkeää, että lapselle ja nuorelle sallitaan kaikki tunnetilat ja annetaan sitä tukea ja turvaa, jota hän tarvitsee kehittyäkseen ja oppiakseen elämänsä tunnemyrkyissä. Jos näin ei tapahdu, voi ihminen tuntea aina olevansa "vääränlainen".

Tänään kuulin miten eräs nuori oli ollut rohkea. Hän oli ilmaissut vihan ja katkeruuden tunteita kertomalla niistä henkilölle, johon nämä melkoisen suuret tunteet kohdistuivat. Hän puhui rauhallisesti; ei raivonnut, karjunut tai heitellyt tavaroita. Itkeä kyllä saattoi. Kun hän oli sanonut sanottavansa ja toinen oli ottanut viestin vastaan myötätuntoisesti, oli tuloksena sisäinen rauha. Viikkoja kestänyt epämääräinen ahdistuksen tunne oli poissa. Elämästä alkoi taas löytyä iloa.

Niin myönteisten kuin kielteistenkin tunteiden ilmaiseminen on elinehto. Selittämättömän pahan olon, masennuksen ja ahdistuksen, taustalla voi olla tukahdutettuja tai kadoksissa olevia (alitajuisia) tunteita. Ihminen sairastuu fyysisestikin, jos tunteet jäävät jumiin. 

Osa kasvamista on opetella ja oppia, miten ja missä ilmaista tunteita. Sillä on merkitystä, meuhkaako ärtymyksensä ulos toista satuttaen vai kertooko tunteistaan rauhanomaisesti. Tunteiden säätely- ja ilmaisukeinoja on monia ja toisilta tämä säätely ja ilmaisu sujuu helpommin kuin toisilta. Kaikilla tulisi kuitenkin olla lupa tunneilmaisuun
 
"Kyllä itkeä saa, kyllä meluta saa, tunteita lisää maailmaan vaan. Joulupukki matkaan jo käy."
Satu Lekola


Luettavaa:


maanantai 3. joulukuuta 2012

Oikeus suruun


Suremisesta puhuttaessa se useinmiten liitetään lähipiirissä tapahtuneeseen perheenjäsenen tai ystävän menettämiseen. Yhteiskunnassamme on muodostunut tiettyjä käytäntöjä siitä, kenen odotetaan surevan ja millä tavalla. Käytännössä tämä näkyy esimerkiksi siinä, ketkä saavat sairauslomaa ja kuinka kauan läheisensä kuoltua. Tapa normittaa surun kestoa ja oikeutta surra voi aiheuttaa myös suurta tuskaa.

Pohdinta suremisen oikeudesta nousi omista tunnekokemuksista saatuani tiedon nuoren asiakkaani kuolemasta. Asia meni ihon alle. Tuli itku. Samaan aikaan mietin kuinka minun tulisi kriisityön ammattilaisena saamaani tietoon reagoida. Työntekijän kokema suru asiakkaan kuolemasta on melko vaiettu aihe. Tunnetyön ammattilaisen oletetaan pitävän itsensä erillään asiakkaasta tunnetasolla. Työntekijä on kuitenkin saattanut tehdä asiakkaan kanssa yhteistyötä kauan ja jakaa monenlaisia elämäntilanteita, kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita.

Tutkimustietoa hakiessa törmäsin käsitteeseen äänioikeudeton suru. Sillä tarkoitetaan olosuhteita, joissa ihminen kokee menetyksen ilman, että hänellä on sosiaalisesti tunnustettua oikeutta surra sitä. Se voi ilmetä esimerkiksi kyvyttömyytenä puhua kokemastaan surusta ja puuttuvina mahdollisuuksina saada vaikeaan elämäntilanteeseen tukea. Äänioikeudetonta surua kokeva saattaa jäädä vaille lähipiirin tukea tai kokea muutoin, ettei hänen suruaan tunnusteta oikeutetuksi.  

Äänioikeudetonta surua saattavat kokea esimerkiksi seuraavat ihmisryhmät:
  • Abortin tehneet
  • Lapsensa adoptioon antaneet
  • Keskenmenon kokeneet
  • Homoseksuaalisessa suhteessa elävät
  • Ystävät, työtoverit ja koulutoverit
  • Alkoholistin tai narkomaanin läheiset
  • AIDSiin kuolleen läheiset
  • Kehitysvammaiset
  • Entisen puolison menettäneet
  • Lemmikkieläimen menettäneet
  • Terveyden- ja sairaanhoidon henkilöstö mukaan lukien esimerkiksi psykoterapeutit ja sosiaalityöntekijät 

Pitkä lista - suuri joukko ihmisiä. Äänioikeudetonta surua kokeva ei ole kuitenkaan tilanteessaan yksin, vaikka tilanne siltä itsestä tuntuisikin. Samankaltaisessa tilanteessa on usein monia. Kokemusten ja tunteiden jakaminen voi olla mahdollista muun muassa erilaisissa vertaistukiryhmissä tai keskustelupalstoilla internetissä.


Katja Laamanen


Lisää aiheesta äänioikeudeton suru