torstai 28. maaliskuuta 2013

Ei jätetä nuorta selviytymään yksin!


Lastensuojelun asiakasmäärät kasvavat vuodesta toiseen. Erityisesti viime vuosina kasvua on tapahtunut nuorisoikäisten ikäryhmässä. Esimerkiksi THL:n tilastojen mukaan vuoden 2011 aikana huostassa olleiden 16–17 -vuotiaiden lasten osuus (2,8 %) vastaavan ikäiseen väestöön oli selvästi suurempi kuin nuoremmissa ikäryhmissä. Lastensuojelussa nuorten asiakkaiden määrä kasvaa ja samalla kasvaa myös niiden nuorten määrä, jotka melko yksin joutuvat selviytymään siirtymisestä itsenäiseen elämään.

Lastensuojelussa pitäisi aina turvata lapselle mahdollisuus pitää yhteyttä hänelle läheisiin ihmisiin. Läheisiin ihmisiin ei useinkaan tulkita kuuluvaksi kaverit, jotka nuoren kohdalla muodostavat merkittävän osan arkea. Nuorten omien näkemysten mukaan kaverit ovat kuitenkin tärkeitä: heidän kanssaan voi olla ihan tavallinen nuori!

Lapsiasiavaltuutetun julkaisemassa Suojele unelmia, vaali toivoa -julkaisussa nuoret kertovat omista kokemuksista sijaishuollossa, ja siitä kuinka haastavaa on kun merkittävät ihmissuhteet vaihtuvat.  Sijaishuollossa lapsi tai nuori sijoitetaan usein pitkälle omasta kotikunnastaan ja tämä rikkoo tai ohentaa olemassa olevia ihmissuhteita. Toisaalta sijoitusta on saattanut edeltää ristiriidat omien vanhempien kanssa, jolloin toimivat suhteet lapsella olisi juuri omiin kavereihin.

Lastensuojelua pitäisi aina toteuttaa siten, että huomioidaan nuoren mahdollisuus säilyttää läheiset välit itselleen tärkeisiin aikuisiin sekä kavereihin. Vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa synnyttää luottamusta ja vastavuoroisuutta. Nuoret kiinnittyvät entistä enemmän omien verkostojensa avulla myös osaksi yhteiskuntaa. On helpompi kuljettaa hyviä ihmissuhteita mukana kuin lähteä rakentamaan kokonaan uusia. Yksin selviytyminen tekee ihmisestä helposti myös yksinäisen. Erityinen riski tähän on sijaishuoltoon sijoitetun nuoren kohdalla, kun perinteiset arjen kuviot muuttuvat uusiksi ja usein vielä kokonaan uudella paikkakunnalla

Monen sijoitetun nuoren kokemus on myös, ettei heihin uskota, vaan heidät jätetään liian yksin selviytymään ajatustensa ja tunteidensa kanssa. On nimenomaan aikuisten tehtävä varmistaa, että jokaisella nuorella on niitä aikuisia ja kavereita, jotka uskovat häneen, kannustavat häntä ja auttavat rakentamaan tulevaisuutta. Luottamus, vastavuoroisuus ja yhteinen arvopohja muodostavat nuorelle sellaista sosiaalista pääomaa, jonka varassa aikuisuutta voi luottavaisesti odottaa ja myös vastaanottaa.

Ohjelmajohtaja Hanna Heinonen
Lastensuojelun Keskusliitto

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Yksin tahtomattaan



On kiinnostavaa miten ja missä ihmiset kohtaavat. Löytävät toisensa. Miten kaksi ihmistä huomaa pitävänsä toisistaan, aistii kemian välillään, ihastuu ja viihtyy yhdessä. Joskus kohtaaminen johtaa pidempään suhteeseen; toisinaan kipinä sammuu. Suhteen aloittaminen voi tuntua jopa mystiseltä. Vaikka kehomme kemia valmistaa meitä rakkaudelle parhaansa mukaan, ei kokeneinkaan tutkija osaa selittää, miten rakkaus lopulta alkaa ja tuleeko se kestämään. Moni kuitenkin haluaisi kokeilla. Saavatko kaikki halukkaat mahdollisuuden?

Vaikka toisille yksin eläminen on valinta, monet kaipaavat elämäänsä ”sitä oikeaa”, jonka kanssa jakaa elämänsä – ja jääkaappinsa. Suomessa on yli miljoona yksin asuvaa ihmistä, joista 24% on alle 35 – vuotiaita (http://www.yksinelävät.fi/fakta/tilastoja.html). Tähän joukkoon mahtuu monenlaisia elämäntarinoita. Rikkoutuneita suhteita ja perheitä, yksineläjiä omasta tahdostaan sekä heitä, jotka eivät ole löytäneet sopivaa puolisoa. Yksinasuvien tilasto ei suoraan kerro yksinäisyydestä, sillä merkittäviä ihmissuhteita voi toki olla, vaikka kotia ei toisten kanssa jaakaan. Vertailuksi mainittakoon, että 94% nuorista naisista aloittaa ensimmäisen vakituisen seurustelusuhteen ennen kuin täyttää 20 vuotta (Image 2/2013).

Moni elää kuitenkin yksin tahtomattaan. Ja kokee olevansa yksinäinen.

Kulttuurissamme on ollut vallalla jo jonkin aikaa sosiaaliset ja psykologiset opit, joiden mukaan aikuisuus ja kypsyys tarkoittavat sitä, että on itsenäinen ja riippumaton. Läheisriippuvuus- sanasta on tullut arkipuhetta ja sitä käytetään (virheellisestikin) kuvaamaan ihmistä, joka kaipaa paljon toisten huomiota tai ei kykene puolustamaan lujasti itseään tilanteessa kuin tilanteessa.  Tarkoitus ei kuitenkaan ole kohdata kaikkia elämän vaaroja yksin ja pelottomasti. Jokaisella on tarve rakkauteen, läheisyyteen ja emotionaaliseen tukeen. Toisiin turvautuminen on heikkouden sijaan vahvuus. Läheisriippuvaiseksi ei voi tällöin itseään leimata; kyse on ennemminkin toimivasta riippuvuudesta. 

Helmikuisen (2013) Image lehden artikkeli: ”Mä en oo koskaan” kertoo nuorista aikuisista, jotka eivät ole koskaan löytäneet kumppania, seurustelleet tai olleet seksikontaktissa. Toimittaja on haastatellut useita henkilöitä, jotka ovat ”ihan tavallisia” nuoria aikuisia. He ovat koulutettuja, sosiaalisia ja kaikin puolin kivoja ihmisiä. Heitä yhdistää yksinäisyyden lisäksi yksi asia: viidestä haastateltavasta neljä on entisiä koulukiusattuja. Artikkelin 24- vuotias mies ei lähde syyllistämään ketään tai mitään, mutta toteaa, että peruskoulun jälkeen meni hetki paikkaillessa sitä, mikä oli mennyt kiusaamisen vuoksi rikki. Hän kertoo myös kokevansa, että on jäänyt muista jälkeen suhderintamalla ja että siitä on vaikea puhua kavereiden kanssa.  Toinen Imagen haastateltava, 27- vuotias nainen, kertoo tavanneensa ihmisiä aktiivisesti baareissa ja tapahtumissa, mutta toteaa: ”Mutta se ei ole vaan ikinä vielä matchannyt, että oikeat ihmiset olisivat tykänneet toisistaan oikeaan aikaan”. Kaikki jutun henkilöt kokevat, että yksinäisyys masentaa enemmän kuin seksinpuute. He kaipaavat eniten läheisyyttä, hellyyttä ja seuraa.

Jos haluaa elämäänsä rakkaussuhteen, mutta ei löydä kumppania, voi se aiheuttaa voimakastakin stressiä. Ajatus jää vainoamaan pään sisälle negatiivisena sisäisenä puheena. Tuo puhe usein voimistuu ajatuksesta, ettei ole tarpeeksi hyvä tai riittävä. Pettymykset ja menneisyyden traumat, kuten vaikka se, että on tullut kiusatuksi, voivat lopulta vaikuttaa niin, ettei enää osaa tai uskalla lähestyä ihmisiä. - Jäänkö ikuisiksi ajoiksi yksin?

”Yksi mikä on täyttä bullshittiä on, että  ’kyllä se oikea vielä löytyy’. Se tuntuu niin helvetin loukkaavalta. Ja toinen tällainen slogan on ’silloin kun sitä vähiten odottaa’. Mä just elin sillä tavalla ikävuodet 20-30. Ajattelin, että kyllä se löytyy, enkä tehnyt mitään asialle.” Näin sanoo yli 30- vuotias mies Imagen jutussa ”Mä en oo koskaan” (Image 2/2013). Useasti juuri nämä ”sloganit” risteilevät puheessamme. Jos haluaa rakastetun elämäänsä, voi asialle tehdä jotakin, eikä tarvitse odotella hetkeä, ”jolloin vähiten odottaa”. Sen lisäksi, että rohkenee aktiivisesti hakeutua tapahtumiin ja ihmisten pariin, voi tutkailla myös itseään. Pohdittavia asioita ovat  esimerkiksi: millaisten ihmisten seuraan haluaa hakeutua (onko meillä valmiiksi jo jotain yhteistä?), miten ja mihin käyttää aikaansa (käytänkö kaiken aikani työhön vai riittääkö aikaa muuhunkin?), millä tavoin käyttäytyy sosiaalisissa tilanteissa (olenko valmis olemaan avoin?), miltä itsestä tuntuu (pelottaako?). Toisen ihmisen kohtaaminen vaatii rohkeutta. Meissä kaikissa piilee epävarmuus ja pelko siitä, että tulemme hylätyiksi ja satutetuiksi. Jos annamme tämän pelon liiaksi hallita elämäämme, jäämme paitsi onnistumisen hetkistä. Rakkaus on aina myös riski.



Satu Lekola


Sivusto sinkuille, jotka haluavat tapahtumia ja uusia tuttavuuksia elämäänsä:
www.eurosinkut.net 



Blogissa on käytetty lähteitä: 

Sue Johnson: Kunpa sinut tuntisin paremmin. Keskustelemalla tunnekeskeiseen parisuhteeseen. Psykologien kustannus Oy. 2011.
Image 2/2013:  Joanna Palmén: Mä en oo koskaan. (Mistään ei voi tietää, kuka joukossamme on elänyt koko elämänsä yksin.) http://www.image.fi/artikkelit/m-en-oo-koskaan



torstai 21. maaliskuuta 2013

Yksin pärjäämisen kulttuuri


Ala-asteella kaikista viileimmillä tyypeillä oli sellaiset muoviset kierreavainnauhat, jotka venyivät pitkiksi ja palautuivat takaisin. Neonväriset kierreavainnauhat olivat siisteintä, mitä ”avainkaulalapset” tiesivät. Ajan hengen mukaisesti itsenäiset ja omatoimiset ”avainkaulalapset” olivat puolestaan vanhempien ylpeyden aihe. 80-luvun alussa ei turhaan hyysätty lasten kanssa, koulun iltapäiväkerhoista ei oltu kuultukaan. Pienet koululaiset viettivät lyhyiden koulupäivien jälkeen aikaansa kukin tavallaan ja odottivat vanhempiaan palaaviksi töistä kotiin. Minä muistan ensimmäisiltä kouluvuosilta välähdyksenomaisia hetkiä, kun vahtasin olohuoneen ikkunasta äidin työstäpaluuta. Muistan myös epätoivoon liittyvän kouristuksenomaisen tunteen, kun olin varma, ettei se äiti tule ikinä kotiin. Ekaluokkalaisen ajantaju ei ole vielä kovin realistinen ja lapselta puuttuu sisäinen kyky säädellä turvallisuuden tunnetta ilman läsnäolevan aikuisen tukea. Opin kuitenkin varhain, että minun pitää pärjätä – yksin. 


Suomalaista yksin pärjäämisen kulttuuria selitetään pohjolan karuilla elinolosuhteilla (kts. Cacciatore 2011). Elämä näillä leveysasteilla on ollut kamppailua luonnon ja naapurivaltioiden kanssa. Selviytymiskamppailu on luonut kasvatuskulttuurin, jossa ihannoidaan kovaa työtä ja yksin pärjäämistä. Lapset on opetettu jo varhain tukahduttamaan läheisyyden ja tuen saamisen tarpeita (vrt.välttelevä kiintymyssuhde ). Kamppailu henkiinjäämisestä karuissa luonnonoloissa on helpottunut, mutta kasvatuskulttuuri ei ole muuttunut samaa tahtia. Syy muutoksen hitauteen on siinä, että vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin samalla tavalla kuin hänen omat vanhempansa ovat aikoinaan reagoineet. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelän (2011, 24) mukaan aivojen syviin osiin varastoituneet varhaiset kokemusmuistot tuntuvat itsestäänselvyyksiltä ja synnyttävät tunnekielen, jolla ymmärretään ja vastataan vauvan sekä lapsen kasvun tuomiin haasteisiin. Toisin sanoen suomalainen tunnekieli kantaa edelleen karujen ja kovien elinolosuhteiden muovaamia sävyjä. 


Itsenäisen lapsen ihanne sisältää paradoksin, koska aito itsenäisyys kehittyy riittävän pitkän hoivan ja riippuvuuden kautta. Mäkelän (2011, 26) mukaan todellinen itsevarmuus kasvaa selviämisen ja avunsaamisen kokemusten tasapainosta. Lapsi saattaa ulospäin näyttää pärjäävältä ja itsenäiseltä, mutta todellisuudessa lapsen korostuneessa itsenäisyydessä on kysymys mukautumisesta aikuisen toiveeseen. Mukautuvan käyttäytymisen vuoksi lapsi joutuu sivuuttamaan tuen tarpeitaan. Tämä kehitys saattaa johtaa siihen, että lopulta lapsi menettää kosketuksen siihen osaan itseä, joka tarvitsee aikuisen tukea. Lopulta lapsen tarpeet muuttuvat näkymättömiksi sekä lapselle itselleen että vanhemmalle. Miten paljon varhaisen itsenäisyyden vaatimus kapeuttaa lapsen ja vanhemman vuorovaikutusta? Onko varhainen itsenäistyminen yksi selitys yksinäisyyden kokemukselle?


Aika kului ja ”avainkaulalapset” kasvoivat aikuisiksi, minä ikäpolveni mukana. Tajusin melko nopeasti äidiksi tulemisen jälkeen, että yksin pärjäämisen strategia ei enää ollut kovin toimiva. Vanhemmuus on siinä määrin haastava laji, että kaikki mahdollinen apu ja tuki on enemmän kuin tervetullutta. Yksin pärjäämisen vaatimus on silti tiukasti istutettu minuun, vaikka tajuan selkeästi, että läheisten kanssa jaettu vanhemmuus on hyväksi kaikille. Myönnän joka kerta apua pyytäessäni, että joudun astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Jatkan edelleen avun pyytämisen harjoittelua ja samaan hengenvetoon haaveilen ”Yhden lapsi on kaikkien” tyyppisestä kasvatuskulttuurista, jota Samson Aba Tanke kuvaili Metro–lehden lukijan kolumnissa 18.3.2013. Tanke kirjoitti, miten Kamerunissa vanhemmille, sisaruksille sekä muille sukulaisille ja jopa koko naapurustolle löytyvät omat roolinsa ja vastuunsa lasten kasvatuksessa. Ihana ajatus, että kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin.


Heidi Rouhiainen


Lähteet: 

Raisa Cacciatore 2011: Perheestä se alkaa

Jukka Mäkelä 2011: Miksi lasten elämää hallitsee yksin pärjäämisen pakko? Teoksessa Kymmenen kysymystä kasvatuksesta

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Kuka kuulee ja tunnistaa nuoren rikoksen uhrin?


Rikosuhripäivystyksessä (RIKU) alkoi 2012 nelivuotinen nuorten hanke, jonka tavoitteena on kehittää tehokas ja kohdennettu viestintä nuorten rikosuhrien oikeusturvasta ja tuesta. Koulutuksella edistetään nuorten kanssa työskentelevien toimijoiden valmiuksia tunnistaa, kohdata, tukea ja ohjata nuoria rikoksen uhreja. Hanke vahvistaa myös RIKUn omia palveluita nuorille.

Rikoksen uhriksi joutuneen nuoren tunnistaminen on haasteellista. Kohderyhmille tehdyn tarvekartoituksen mukaan uhriksi joutumisesta kerrottaisiin kaverille, ei vanhemmille. Näin sitä todennäköisemmin mitä vanhemmasta nuoresta on kyse. Kasvava nuori toimii luonnollisesti kun hän itsenäistyy ja ottaa etäisyyttä vanhempiinsa. Rikoksen uhriksi joutumiseen saattaa liittyä myös asioita, joita ei haluta kertoa vanhemmille, siitäkään huolimatta, että todellisuudessa ne eivät millään tavalla oikeuta rikollista tekoa.

Nuori ei välttämättä tunnista joutuneensa rikoksen uhriksi. Tarvekartoituksessa nousi esiin nuorten tarve saada tietoa siitä mikä on rikos. Nuori voi olla tietämätön mitä tehdä, esimerkiksi jos on tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi nautittuaan alkoholia. Oma syyllisyyden tunne ja pelko vanhempien reaktiosta saattaa olla este kertoa asiasta kenellekään.

Ikävä tosiasia on, että moni nuoren kohtaama rikos jää ilmoittamatta ja selvittämättä ja nuori jää ilman tukea. Nuoren jäädessä yksin selviämään tilanteesta saattaa se vaikuttaa merkittävästi hänen arkeensa. Kenen vastuulla on tunnistaa nuori, joka itse ei osaa hakea apua. Pahanolon kasvaessa nuoren oireilu voi lisääntyä ja aikuisen voi olla vaikea tunnistaa syytä alkuperäistä syytä oireiluun. Nuori ei välttämättä itsekkään osaa yhdistää kokemaansa rikosta syyksi pahaan oloonsa.

Vaikka rikoksen uhriksi joutuneen nuoren ystäviä ei voi vastuutta avun hakemisesta, voidaan valistuksella auttaa heitä näkemään mahdollisuutensa tukea nuorta itseään ilmaisemaan kokemuksensa jollekin luotettavalle aikuiselle. Edistämällä nuorten tietoisuutta tarjolla olevista palveluista ja heidän oikeuksistaan, on varmasti askel parempaan. Matalan kynnyksen mahdollisuudet kohdata aikuinen, jolla on hetki aikaa, vahvistaa nuoren luottamusta ja helpottaa avun hakemista.

Itsenäistyvä nuori tarvitsee ympärilleen aikuisia, jotka reagoivat nuoren oireisiin ja kuuntelevat herkällä korvalla. Auttavien tahojen verkosto on laaja ja sen toimiminen parhaimmalla tavalla vaatii yhteistyötä ja verkostoitumista. Meitä, jotka kannamme huolta nuorista ja heidän hyvinvoinnistaan on paljon ja yhdessä pystymme tarjoamaan nuorille sitä mitä he tarvitsevat.

RIKUn nuorten sivut löytyvät osoitteesta www.riku.fi/nuoret. Samasta osoitteesta löytyy muun tarpeellisen tiedon lisäksi mm. rikosprosessiopas nuorille rikoksen uhreille.

Kevättä odotellessa,

Maatu Arkio
Rikosuhripäivystys Nuorten hanke

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Vapaa ja yksin


En suostu kenenkään unelmaksi.

Minua et voita puolellesi.
Minua et saavutuksillasi lahjo.
Minua et uskomalla tavoita.

En suostu kenenkään unelmaksi.

Minuun et  tavoitteillasi kajoa.
Minuun et pilvilinnoinesi yllä.
Minuun et vala toivoasi.

En suostu kenenkään unelmaksi.

Minulle et usko onneasi.
Minua et ainoana armahda.
Minuun et kiitostasi sijoita.

En suostu kenenkään unelmaksi,
sillä minä en ole tavoite,
en palkinto
enkä siunaus.

Minä olen minä
ja  olen sitä loppuun asti,

vaikka et saisikaan minua kiinni.

-Anjuli Korhonen-

torstai 14. maaliskuuta 2013

MÄ EN TARVITSE KETÄÄN


Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.

Ja kelläpä, kellä
 on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
 että piikkikuoren alla 
siilin hellyys piili.

Yksi lempirunoistani kautta aikojen on Kirsi Kunnaksen Tunteellinen siili. Varsinkin nuorena tämä runo puhutteli minua ja pystyin samaistumaan runon tunteelliseen, mutta samalla yksinäiseen päähenkilöön. Koin olevani ”niin hyvä kiltti hellä”, mutta silti minun oli ollut pakko rakentaa piikkikuori, jolla voin piikitellä ja pitää muut tarpeeksi kaukana. Siili ei halua paljastaa herkkää vatsapuolta, sillä silloin se on hyvin haavoittuva.

Yksinäinen voi olla ihminen, jota joku on joskus joku haavoittanut. Yksinäisyys voi olla kuori ja suoja maailmaa vastaan. Mutta kuoren läpi kukaan ei näe siilin tunteellisuutta ja mikä surullisinta, harva pääsee kuoren läpi lähelle olemaan siilille hyvä, kiltti ja hellä.

Yksinäisyyttä on monenlaista ja joskus voi tuntua, että omaan yksinäisyyteen ei pysty vaikuttamaan. Silloin voi tulla vihaiseksi ja ajatella, että mä en tarvitse ketään, mulla on parempi yksin. Mutta harvalla yksin on hyvä olla.

Avain yksinäisyyden voittamiseen on mielestäni itseensä tutustuminen. Se, että arvostaa omaa hyvyyttään, kiltteyttään ja hellyyttään niin paljon, että uskaltaa näyttää ne myös muille. On ylpeä herkkyydestään. Uskon, että silloin mikään ilkeä tai paha ei oikeasti voi vahingoittaa. Ihminen, joka uskaltaa näyttää myös vatsapuolensa on rohkea, jopa niin rohkea, että moni kuoren alla elelevä voi häntä salaa ihailla. Ja kun pystyy olemaan oma itsensä, armollinen itselleen ja rakastamaan kaikkia puolia itsessään, kerää monesti ympärilleen muita ihmisiä. Ihan yrittämättä.

Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.”

Toivoisin, että tässä maailmassa kenenkään ei tarvitsisi itkeä yksin. Onneksi meillä on sellaisia paikkoja kuin Nuorten Kriisipiste, josta voi löytää tukea ja apua hetkellä, jolla sitä tarvitsee. Me Etelän-SYLIssä haluamme olla myös sellainen paikka. Syömishäiriö voi olla yksi keino paeta yksinäisyyttä, kasvattaa piikkikuori ympärilleen. Sairastuessa voi tuntua, että syömishäiriö tarjoaa oman maailman, jonne ei halua ketään päästää. Mutta jossain vaiheessa ymmärtää, että sieltä maailmasta on myös vaikeaa päästä pois ja vapauden sijasta on rakentanut itselleen kahleet.

Syömishäiriövankilasta, samoin kuin yksinäisyyden kuoren alta pystyy vapautumaan. Siihen tarvitaan vain paljon rohkeutta ja monesti myös tukea muilta ihmisiltä. Apua on tarjolla - aran, yksinäisen siilin täytyy vain uskaltaa ottaa ensimmäinen askel ja paljastaa vatsansa, haavoittuvuutensa.

Haluaisinpa, että tuo runo voisikin päättyä toisin.

Oi, sanoi siili, olen tunteellinen siili.
Olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kenelläpä kellä, on vastaansanomista.
Se onkin onnellista, että piikkikuoren alta siilin hellyys löytyi.

Se herkkyytensä näytti ja siihen aikaa käytti,
Ja niinpä loppuelämän sen siilin
muiden hellyys täytti.


Aurinkoisia kevätpäiviä sinulle toivottaen,

Kaisu



Kaisu Lähteenmäki
toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry

Etelän-SYLI ry on yhdistys syömishäiriöön sairastuneille ja heidän läheisilleen. Tarjoamme monipuolista vertaistukea, toivoa paranemisesta sekä tietoa hoitopaikoista ja –muodoista. Lisätietoa: www.etelansyli.fi

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Yksinäisyyttä ei tarvitse hävetä


Noin joka viides yli 15-vuotias suomalainen kokee olonsa säännöllisesti yksinäiseksi (Saari 2009, 140). Yksinäisyys voi aiheuttaa omassa mielessä häpeää ja kysymyksen; onko minussa jotain vikaa, kun olen yksinäinen?
Yksinäisyys johtuu useimmiten ulkoisista asioista. Yksinäisyyttä voi aiheuttaa esimerkiksi muutto uudelle paikkakunnalle tai toiseen maahan eikä uudessa ympäristössä uusien ystävyyssuhteiden luominen tapahdu hetkessä. Samaan aikaan sukulaiset ja muut läheiset voivat asua kaukana. Yksinäisyyttä voi tuntea myös pitkän parisuhteen päättyessä, jos suhteet ystäviin ovat väljentyneet tai katkenneet tiiviin parisuhteen aikana. Myös ystävyyssuhde kaipaa toimiakseen huomiota ja säännöllistä yhteydenpitoa.
Samoin oma sairaus voi aiheuttaa yksinäisyyttä, olipa kyseessä sitten fyysinen tai psyykkinen sairaus. Sairaana ei välttämättä ole voimavaroja tai mahdollisuutta tavata muita samalla tavoin kuin ennen.
Myös taloudellinen tilanne voi altistaa yksinäisyydelle. Rahan vähyys voi olla este käydä paikoissa, joissa yleensä tutustutaan uusiin ihmisiin. Uusien harrastusten aloittaminen tai ravintoloissa käyminen on monelle kallista.
Olivatpa yksinäisyyden syyt mitkä tahansa, sitä ei tarvitse hävetä. Iso osa ihmisistä tuntee yksinäisyyttä jossakin elämänsä vaiheessa. Kun yksinäisyys on oman tahdon vastaista ja pitkäkestoista, siitä syntyy ihmiselle merkittävä hyvinvointivaje. Monissa eri tutkimuksissa yksinäisyys on liitetty erilaisiin terveysriskeihin.
Yksinäisyyteen voi myös itse vaikuttaa. Jos uusien ystävyyssuhteiden luominen tuntuu hankalalta ja aikaa vievältä, voi ottaa yhteyttä esimerkiksi Punaisen Ristin ystävävälityksiin, joita toimii alueellisesti koko maassa. Helsingissä toimii nuoriin erikoistunut Nunu-ystävävälitys, joka välittää vapaaehtoisia 18–29-vuotiaita ystäviä 15–29- vuotiaille nuorille pääkaupunkiseudulla. Ystävävälitys on auki aina maanantaisin klo. 17–19. Yhteystiedot: puh. 0400 380 558tai sähköposti: stadi-nunu(@)redcross.fi.
Ystäväparit voivat viettää aikaa keskenään, jutella, ulkoilla, harrastaa, katsella elokuvia tai tehdä muuta mukavaa oman mielenkiinnon puitteissa.
Katso 4 minuutin esittely Nunu-ystäväparista:
http://www.youtube.com/watch?v=eljLoBiQQKM

Insertin ovat tuottaneet Stadin ammattiopiston opiskelijat.
Ystävävälityksessä yhteydenottoihin vastaavat Punaisen Ristin koulutetut ystävävälittäjät, jotka yhdistävät samaa sukupuolta olevat henkilöt toisilleen. Myös ystävinä toimivat ovat Punaisen Ristin koulutettuja vapaaehtoisia, jotka omasta halustaan haluavat toimia toisen nuoren ystävänä. Nunu-ystävätoiminta on osa Punaisen Ristin Pohjois-Helsingin osaston toimintaa.
Kuva: Punaisen Ristin Helsingin ja Uudenmaan piiri

Halutessasi voit myös itse ryhtyä ystäväksi ja ilahduttaa jotakuta toista! Ystäväksi pääsee osallistumalla ystävä- ja vapaaehtoistoiminnan kurssille, joista voit valita itsellesi sopivimman. Löydät ne: http://www.punainenristi.fi/events

Ryhmämuotoinen ystävätoiminta

Nuorten ystävätoiminnassa on myös ryhmiä, joissa voi tutustua moneen uuteen ystävään yhdellä kertaa! Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi 23–30-vuotiaille suunnattu Kivaryhmä, nuorten naisten käsityöryhmä sekä maaliskuussa aloittava Voimaneidot-ryhmä.

Lisäksi kerran kuussa järjestetään Helsingissä  nuorten hengailuiltoja yhteistyössä opiskelijoiden tukikeskus Nyyti ry:n kanssa. Paikalle voi tulla, vaikka ei tuntisi paikalta ketään entuudestaan. Monet tulevat paikan päälle yksin ja tutustuvat siellä uusiin ihmisiin.

Mikäli ryhmämuotoinen ystävätoiminta kiinnostaa sinua voit olla yhteydessä: jemina.vainiomaki@punainenristi.fi

Lähteet ja lisää yksinäisyydestä: Juho Saari 2009: Yksinäisten yhteiskunta.

Jemina Vainiomäki
Kirjoittaja on Punaisen Ristin Helsingin ja Uudenmaan piirin ryhmätoiminnan kehittäjä ja vastaa mielellään nuorten ystävätoimintaan ja ryhmämuotoiseen ystävätoimintaan liittyviin kysymyksiin.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Yksin vai yksinäinen


Kuva: Anjuli Korhonen
   Sellainen paha ääni,

   joka kirkuu korviimme

kalmankaltaista propagandaansa:

’’Sinä et kelpaa kenellekään!’’


   Sellainen iva käytöksessä,

   joka julistaa heikkoutemme

   taukoamattomasti tuomiten:

 ’’Et sinä yksin siihen pysty!’’


     Sellainen tyhjyyden

   tylsä paine kurkullamme,

      joka rankaisee

    sivaltaen ruoskatta

  sopimattoman käytöksemme:

   ’’Parempi ilman sinua!’’


   Sellainen katse, joka

     terävänä tuomaroi

 naurun keskeltäkin vakavana:

   ’’Et kuulu tännekään.’’


    Sitä on yksinäisyys.


         Mutta

     sellainen tuuli,

joka yksin meidän jalkojemme alla vaeltaa


   ja sellainen vapaus,

että saamme kiukutella, nauraa ja toteuttaa tuomiotta.


    Sitä on yksinolo.


Anjuli Korhonen -